Juoksut

Ruskalla alkoi tänään sen toiset juoksut meille tulon ja pentujen jälkeen. Ekat tuli silloin melkein heti joulukuun alussa. Pikkasen siis tätä jo tiesinkin odotella. Sillon ekalla kerralla juoksuilut meni tosi kivuttomasti. Yhden päivän sillä oli pakki sekaisin ja muutaman päivän se oli vähän masiksessa. Tai sellasessa haluan hautautua vällyjen alle sohvalle, syödä suklaata ja kattoa tyttöjen leffoja -moodissa. Jotenkin mä osasin samaistua siihen fiilikseen. ;) Muuten se oli sillon vielä niin arkailija, ettei muiden koirien kanssa ollut mitään ongelmia. Katotaan mitkä sillä on fiilikset tällä kertaa tärppipäivinä. Kuinka anteliaalla fiiliksellä se sitten on...

Niinkun kai aina ne osu just huonoon saumaan. Välillä tuntuu, että miks sitä edes suunnittelee yhtään mitään kun aina hommat menee ihan uusiks... Noh, siis tarkoitus oli mennä sunnuntaina vikalle arkitottiskerralle. Eipä sitten mennä. Sitten mun piti ottaa Ruska perjantaina töihin kun on vappuaatto, että vois paremmalla mielellään jättää sen illaks kotiin... Katotaan ny mitä sen kanssa tehdään. Ja sitten ens viikolla piti lähteä junalla Kauhavalle. Hehheh, vois tulla pikkasen härdelliä lemmikkivaunuun kun lähettäs sinne 4 tunniksi Ruskan kanssa tuoksuilemaan leikkaamattomien urosten joukkoon. ;) Että nyt sitten pitää miettiä, voidaanko me lähteä sen kanssa autoilemaan niin pitkää matkaa vai mitä me oikein tehdään.

Noin niinkun muuten, mun mielestä vois sanoa, että jotain edistystä on tapahtunut. Esim. kun oltiin kymmenisen metriä ulkoilutien reunasta ja ohi käveli koira, Ruska kyllä huomasi sen mutta kun menin sen viereen ja naksuttelin kielellä se käänsi pään aina takasin mua kohti ja siis kattoi Mua!! sai namin, katsoi taas koiraa - naksautin kielellä ja taas sain siltä huomioo!! Tätä jatkui niin kauan kun se koira meni ohi. Yhdistelmä mamma+lettu oli siis mielenkiintoisempi kuin vieras ohimenevä koira. Kyllä hiveli mamman itsetuntoa! Sitä en tiedä olisko mun pitänyt naksutella sitä kieltä useammin, niin ettei se olis ehtinyt kattoa sitä koiraa ollenkaan? Hmmm.. Täytyy ottaa tosta selvää...

Ei ihan suunnitelmien mukaan...

Ylläri pylläri, meillä ei oo enää ole autoa. Se siitä tutustutushivutuksesta sitten. Toisaalta kun kerran löytyi joku sucker, joka halusi sen romun viedä pois meidän vaivoista ja maksoikin vielä, niin parempihan se on näin päin, sitäpaitsi Ruskaa ei ainakaan haittaa yhtään olla ilman autoa. Alunperin tarkoituksena oli siis vaihtaa uudempaan/parempaan/hienompaan, mutta kattellaan nyt onko sille oikeesti edes tarvetta.

Mitä taas kissanruokaan tulee, se on vähän jo alkanut menettää uutuuden
viehätystään. Eli tarvitaan lisää ja makeempia juttuja, mitä mä voin kanniskella ulkona ja tehdä itteni mielenkiintoisemmaksi. Pallo on yks joka vähän toimii. Ja leikki. Niinhän se on, että kontaktin saaminen ikuiseen hassuttelijaan, täytyy ottaa hassuttelemalla itekin. Parempi siis mennä siihen mukaan, kun yrittää taistella vakavana vastaan. ;)

Chill Out Fido -kirjassa oon päässyt taas eteenpäin ja siinä on mahtavan yksityiskohtaisesti käyty läpi kaikki harjoitteet. Ensimmäinen on siis paikallaan rauhoittumisharjoitus. Se vaikuttaa tosi hyvältä, mutta Ruskan kanssa se on ehkä vähän ongelmallinen, koska Ruska pitäisi laittaa hihnaan ja pitää hihnaa tosi lyhyellä, ettei koira lähde haahuilemaan. Ruska jännittyy kuitenkin sellaisessa tilanteessa ja alkaa syödä hihnaa, eikä varmasti rauhoitu. Kirjassa kyllä sanottiin, että se olis just se harjoitus mistä kannattaa aloittaa, mutta koska mun muutenkin pitää aina mennä perse eellä puuhun, aattelin Ruskan kanssa aloittaa harjoituksesta nro 3. Joka on kontaktiharjoitus. Se kun tuntuu kuitenkin olevan se meidän suurin kompastuskivi. Se on ihan sitä normia nami käteen ja ootetaan katsekontaktia -huttua. Eli mulle tuttua ja Ruskakin on siitä jo vähän perillä.

Hyvää matkaa! - Autokammoisen koiran siedättäminen Canis 2/2010

Tarkoituksena on muuttaa Ruskan tunnetilaa autossa ja autoon liittyen. Ensimmäinen osa on ”Lähelle autoa”. Koulutuksen kriteeri on, että koira käyttäytyy rauhallisesti auton havaittuaan.
1.Ajetaan auto tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Avataan ovi/takaluukku. Niinpä niin olishan se omakotitalo ja piha ihan kiva, jos ei nyt muuten niin ainakin tässä tilanteessa. Mä en myöskään voi pitää Ruskaa vapaana, joten lähtökohtia en pysty tekemään niin ideaaleiksi kuin täydellisessä maailmassa. Ja täydellisessä maailmassa nyt olis jo kesä ja maa ei olis enää litimärkä ja auton vieressä ei olis likaista lumikasaa. Me laitettais vaan piknikki pystyyn nurtsille, Ruskalle 10 metriä liinaa ja se tulis lähemmäs sitten kun tulis...
2.Kokeillaan missä menee koiran huolestumisen raja.
3.Kuljetaan koiran kanssa lähemmäs autoa ja naksutellaan ennenkuin koira reagoi. Älä rauhoittele puheella. Ja tätä uudestaan ja uudestaan...
Kuulostaa äärimmäisen helpolta. Noh, me käytiin aamulenkillä ja käytiin auton luona hengailemassa. Mutta ei se vaan mee niinkun ohjeessa. Ruska alkoi heti epäillä jotain ja paineli puiden taa piiloon. Ja mä en ollut tarpeeks varautunut. Ei mulla ollut edes auton avaimia mukana että oisin saanut oven auki, mutta aattelin että paree alottaa ihan huudsin haltuunottamisella Ruskan kanssa. Ongelma on se että se ei edes kuule sitä naksutinta ulkona. Eli ei sitä niin vaan näppärästi naksutella ja jaella namia joka välissä kun ei sitä ne namit kiinnosta jos on tarpeeks hajuja lähellä. Mä kokeilin keppiäkin ja siitä sain sen sentään kiinnostumaan vähän. Eli mulla oli alunperin ihan liian surkee palkkio. Sisällä ne namit toimii, mutta ei ulkona. No hengailtiin kuitenkin siinä 10-15 metriä autosta puitten takana, missä se oli rentona haisteli ja kuopsutteli. Kun se kiinnitti muhun huomiota naksautin ja namitin. Jotenkin tuntuu, että tässä vaiheessa se oli unohtanut sen auton jo kokonaan. Välillä otin rintamasuunnan autoon päin ja mentiin hiukan lähemmäksi ja se tulikin perässä, mutta halusi sitten takaisin puiden taakse.
Sitten se innostui kaivamaan ihan jättisuuren montun yhden kuusen juureen. Annoin tyypin puuhastella. Aattelin, että jää ainakin kiva fiilis siitä paikasta. Välillä se veti henkeä ja sain kieltä naksauttamalla siihen yhteyden, sitten naksu ja nami. Se jopa malttoi syödä namin ja sitten taas multa pöllysi... Hehee, vähänkö sillä oli hauskaa! Nyt sitten pimpataan tarpeistoa. Otetaan kosketuskeppi mukaan. Namiksi kissanruokaa kongissa. Vinkulelu mukaan. Mitähän vielä keksis?

Iltapäivällä testattiin kissanruokaa ihan vaan tavislenkillä ja se olikin aika hyvä veto. Ruska kuuli nimensä! Se kääntyi katsomaan mua ja tuli hakemaan nannaa. Jei! Suuri läpimurto. Ihan tyhmää multa, ettei olla sitä kokeiltu. Aikasemmin ollaan tota kokeiltu vaan sisällä, kun aattelin, että se sotkee niin paljon, mutta itseasiassa se olikin tosi kätevää. Tällä tiellä siis jatketaan!

Edistystä?

Mä olen nyt yrittänyt palkita Ruskaa kun saan siltä huomiota lenkeillä. Se ei kuitenkaan ole ollut kovin edistyksellistä. Ensin tulee edelleen kaikki muu ja sitten kun se muu on hoidettu alta pois, saan mäkin vähän huomiota. Yhden jutun olen tosin vasta tajunnut. Mähän puhun koko ajan. Kaikille muille tää ei varmaan oo mikään uutinen. ;) Tarkoitan lähinnä koiralle pälättämistä. Tää ei siis oo sitä 'käsky'-sanojen hoentaa tyyliin -istu-istu-istu-istu. Sen verran mäkin sentään tajuan, että turha sille on mitään hokea, kun ei sille ole vielä mitään opetettu. Ja sitten kun on pidetään ne sanat ihan yksittäisinä. Ja näin. Se puoli mulla on kyllä ihan sisäistettynä. Mutta sellasta höpinää. "Mihispäin sä nyt oot menossa?", "Et viittis hei sikailla" tai "Tuuppa sitten mennään himaan" ja pälä pälä blaa blaa... Suu käy koko ajan. Tää on joku jäänne Frodon kanssa toimimisesta. Sehän poimi koko ajan tosta mun ajatusten virrasta ne tärkeet jutut ja toimi sen mukaan. Tai sitten se luki mun ajatuksia, en mä tiedä. Frodolle mun ääni oli myös rauhoittava tekijä. Kun esim. ohitettiin muita mun oli helppo rauhallisesti höpötellä sille ja se tiesi, ettei tarvi alkaa hötkyymään kun mulla on tilanne hallussa.

Ruskan kanssa onkin kaiketi käynyt niin, että sille kaikki löpinä on samaa merkityksetöntä äänihelinää vaikka mulla välillä olis ihan oikeesti asiaakin. Ei se osaa eritellä sitä. Tietenkään! Miksi osaisi? Hittolainen, enhän mäkään jaksais itteeni kuunnella. Se mihin mä myönnän syyllistyneeni on Ruskan nimen jankkaaminen. Siitä on tullut sille sitä samaa huttua kuin se kaikki muukin mitä mun suusta ulos tulee. Nyt meikkis siis keskittyy pitämään läpensä ummessa. Se onkin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Mutta mä yritän koko ajan. Pari päivää oon tässä tsempannu ja jotenkin musta tuntuis, että joku ideantynkä tässä saatais olla. Mä oon siis ihan hiljaa vaan, annan Ruskan haistella ja puuhastella ja pidän rintamasuunnan sinnepäin mihin ollaan menossa ja kyllä se sieltä sitten tulee ja lähtee just sinne suuntaan mihin pitääkin. Ja kun mä puhun sille, niin sitten onkin tiedossa jotain superkivaa. Nameja, ruokaa, leikkiä, leluja...

Chill Out Fido! How to Calm Your Dog – kirjassa mä oon päässyt vähän eteenpäin. Siinä käsitellään siis koiran rauhoittumista, mikä olis Ruskalle todellakin tarpeellista. Hyvä pointti siinä oli esim. ruoan vaikutus koiran aktiivisuustasoon. Hiilarimössöä syöttämällä koiran verensokeritasot saa heittelemään ihan samalla tavalla kuin ihmisilläkin. Ruska syö tällä hetkellä Nutron nappuloita ja Puhtia, että sikäli pitäis olla se puoli suht hallussa. Pikkasen Nutrolinia ripautan joukkoon. Barffaus olis tietty paras vaihtoehto, mutta mä en toistaiseksi oikein luota itteeni, että ehtisin opiskella aihetta tarpeeksi, että saisin koostettua just oikeanlaisen ravinnon. Kirjassa seuraavana on harjoituksia, joista ensimmäinen on rauhoittuminen omalle viltille. Ohjeet oli tosi selkeät ja sitä varmasti tässä koetamme. Ainoa mikä mua jostain syystä suunnattomasti häiritsee on se, että kirjassa omistaja on 'Pet Parent'. Se on jotenkin tosi imelästi sanottu, mutta ehkäpä mä pääsen sen ohi ja pystyn ottamaan hyvät ohjeet muuten talteen. ;)

Ruskan automatkustus on siis mennyt pahempaan päin. Nyt tulee yrjöt joka kerta kun mennään johonkin. 15 min. matka ehkä vielä menis, mutta ei yhtään pidempi. Pari viikkoa pidettiin kokonaan taukoa ja edelleen on sama juttu. Viime viikolla oli pari sellaista päivää, että Teemun piti viedä Ruska ulos kun mä en ollut kotona ja Ruska ei suostunut lähtemään sen kanssa. Ensin aattelin, että se on jotekin onnistunut pelästymään Teemun kanssa ulos lähdettäessä, mutta kyse taisikin olla siitä, että Ruska luuli joutuvansa autoon. Tänään se nimittäin teki saman myös mulle. Oltiin pihassa pesemässä autoa ja sen jälkeen ajattelin viedä Ruskan ulos. Se haistoi auton mun käsistä paineli koppiinsa ja ei todellakaan lähtenyt mihinkään vähään aikaan. Tarttis siis todellakin tehdä jotain tällekin asialle. Siispä siedätys alkakoon. Täydellisellä ajoituksella Canis-lehdessä oli aiheesta juttu ja ohjeet kuinka toimitaan (kiitos bongaamisesta ja skannauksesta Hanna!!). Näillä siis mennään. Harmillisesti ensi viikoksi automme lähtee taas lainaan, mutta tehdään niin paljon kun voidaan. Itse ohje ei tunnu mitenkään vaikeelta, ainoa mikä mua mietityttää on se, että mitäs sitten kun meidän on pakko viedä Ruska autolla jonnekin? Meneekö koko homma sitten ihan vituralleen? Ja onko sen jälkeen ihan turha toivo kuvitella, että se lähtis siihen siedätyshommaan ollenkaan mukaan? Se on niin pirun epäileväinen (=fiksu).

Atsiih! - aivastuksia

Ruska on muutaman päivän aivastellut. Ekan kerran kuulin sen perjantai-iltana. Ei se pahalta kuulostanut ja menokin sillä oli ihan normaalia. Olisko viitisen kertaa illan mittaan pärskähtänyt. Varmuuden vuoksi ollaan oltu erossa muista koirista, ettei pistetä mitään pöpöjä kiertämään. Eilen huomasin, että toinen silmäkin vähän rähmi. Ihan pikkasen siinä on punertavaa, mutta ei se mitenkään hälyyttävältä vielä näyttänyt. Tyyppi on muutenkin ollu aika oma ittensä, pikkasen rauhallisempi vaan. Ei siis lähetty (vielä) renkaat vinkuen päivystykseen, vaan ollaan seurailtu tilannetta. Tänään aamulla se oli aika väsyneen olonen, ruoka kuitenkin on kelvannut tosi hyvin ja ulkonakin jaksoi haistella. Karanteenissa se on tietty edelleen. Mutta iltapäivällä kun tulin teatterista se haki jo lelujaan leikkimään ja kun yritin juoksulenkin jälkeen venytellä, se oli normitapaansa koko ajan tiellä ja kiehnäämässä siinä, puremassa mun sukkia sun muuta. Ulkona hirveellä innolla olis mennyt kavereita (ja kaikkia muitakin) moikkamaan. Aivastuksia on tänään tullu ehkä kolme ja rähmää tosi vähän. En olis varmaan huomannu koko hommaa, jos en olis niin tiiviisti piskiä tuijottanu. Aamulla olin ihan ett heti ma-aamusta lekuriaikaa varaamaan jne. mutta ehkä me nyt vielä seuraillaan... Ainakin se esittää, että se on kokenut jonkun ihmeparantumisen. Ei se varmaan kauaa jaksa esittää, jos se onkin oikeesti kipee.

Toipilas teki pesän uusista sohvatyynyistä:


Nyt kun ei olla päästy kontaktiin muiden koirien kanssa, on ollu hyvä sauma harjoitella kontaktia. Oon myös todennu milloin se ei onnistu. Asioita jotka menee mun edelle on esim. toiset koirat, kepit, ruohotupot, lätäköt, ihmiset, oikeastaan mitä vaan... Olihan se helppoa silloin talvella harjoitella luoksetuloa jäällä kun siellä ei ole oikeastaan mitään muita virikkeitä, ei ole hajuja sekoittamassa pienen piskin päätä. Parhaiten Ruskaan saa kontaktin kun koira tms. tilanne on just mennyt ohi (ja ennenkuin se saa seuraavan päähänsä/nenäänsä). Niitä hetkiä mä oon yrittänyt naksauttaa kielellä ja namia naamaan.

Maanantai 12.4.
Aamulla kun päästin Ruskan keittiöstä, se tuntu olevan tosi voimissaan, raahasi kaikki lelunsa ja luunsa olkkariin ja otti normiriehunnat sohvalla. Semmosta kaikkee mitä se yleensäkin tekee aamusin, kun me tehdään omia juttuja. Kaks kertaa aivasti ja silmä ei ollu rähminy, pikkasen siinä oli punertavaa vielä. Ei nyt kuitenkaan lähetty lekuriin, kun se oli niin täysin oma ittensä, mitenkään se ei siihen silmään kiinnitä huomiota. Josko olis ollut jotain ohi menevää, kyttääminen siis jatkukoon!

Mökkeilyä pääsiäisenä

Pääsiäisenä pakattiin auto täyteen eväitä ja ystäviä ja lähdettiin maaseudulle. Etupenkki oli vuorattu pyyhkein ja systeemein ja Ruska istui siinä mun sylissä. Kuolaaminen alkoi heti. Oksuja se nieleskeli aika pitkään ennenkuin sitten just sellaisessa strategisessa hetkessä ku Teemu käänsi rattia ja mä jotenkin horjahdin ja Ruskalta pääsi yöks pitkin auton keskikonsolia jne. Hyvin pieni osa siitä meni pussiin asti. Vielä yhet oksut ehti tulla ennenkun oltiin perillä. Ja mä kävelin Ruskan kanssa viimeiset muutama sata metriä mutavellistä pikkutietä.

Ruskalle tuli monta uutta asiaa kerta heitolla. Meitä kaks jalkaisia oli yhteensä 8 ja sitten Ruskalle oli kaverina suunnilleen samanikäinen irlanninsetteripoika Mosku. Koiruudet löysi heti yhteisen sävelen. Ja siitä alkoi Hundkarusellen. Punavalkoinen karvamöykky vilistää edelleenkin mun silmien edessä jos laitan ne kiinni. Ne riehui, paini, juoksi, säntäili ja teki tutkimusretkiä pitkin pihaa. Ainoaksi ongelmaksi koitui Ruskan toimimattomat korvat. Ekana päivänä niihin sai vielä jonkunmoisen yhteyden, mutta vikana aamuna ei enää mitään saumaa. Mosku tuli kyllä hienosti kutsuttaessa, mutta Ruska vaan katto että "Hei ei kuule koske mua!" ja jatkoi matkaa naapurin terassille. Mä jotenkin olin herätelly toiveita, että kun Mosku tulee, niin Ruska seurais sitä, mutta sepä oli tietty ihan liikaa kuviteltu.

No hauskaa niillä ainakin oli ja oli meillä immeisilläkin. Syöty on, pikkasen juotukin ja saunottu.