Irti autopelosta yritys numero 2

No niin, kuin ihmeen kaupalla kävikin sil viisiin, että meidän oma Rellu palasikin rilluttelureissultansa takaisin kotiin. Jesh! Ei sillä, että sillä ensisijaisesti haluaisin ajella, mutta onhan se kiva parkata tohon kadun reunaan, että voidaan Ruskan kanssa jatkaa autoon hivutusta. Sikäli nyt oli aika ideaalit lähtökohdat: no omaa pihaa ei ole edelleenkään, mutta sentään kesämpi ja vähemmän loskaa. Ja vielä se, että Ruskan edellisestä autoilusta on melkein kuukausi. Eli on ehkä pahat fiilikset vähän ehtiny unohtua. Nyt meillä olis muutama viikko aikaa ennenkuin kesän reissut alkaa, joten tehokuuri alkakoon heti miten. Kaivoin taas sen Canis-lehden ohjeistuksen esiin ja sitten mentiin. Viime torstaina tää alotettiin eli neljättä päivää viedään. Me ollaan käyty autolla aina kun käydään ulkona, pidemmillä lenkeillä käydään 2 kertaa, mennessä ja tullessa. Pari kertaa on jäänyt väliin kun nurtsia leikattiin auton vieressä ja kun piski ei suostunut liikkumaan mihinkään ja vetäs mamman hermon vähän tiukalle.

Tähän mennessä on tapahtunut seuraavaa:

Päivä 1.) Päästiin tosi kivasti auton vierelle, rämpyttelin eka auton ovenkahvaa ja namittelin. Seuraavalla kerralla jo avasin oven ja naksutin ja namitin koko ajan kun se pysy paikalla, eikä lähtenyt haneen. Niissä ohjeissahan on, että koiran pitäis itse kiinnittää huomiota autoon ja siitä sitten palkataan. Mutta mä en oikeen ymmärrä, että miksi Ruska olis yhtään kiinnostunut siitä autosta kun se kuitenkin pitää pitää sen verran pitkällä hihnalla, että pääse pois tilanteesta ja tutkimaan kaikkea muuta mitä maailmalla on tarjottavana. (Näköjään Ruska ei enää yksin kysy, että miksi. ;oP ). Niinpä mä laitoin nameja siihen mikä se on, apua auto-sanastoa, no se siinä mikä jää oven alle kun se on kiinni. Nyt siis ovi oli auki ja namit siinä ja Ruska uskalsi niitä syödä.

Päivä 2.) Taas namia pitkin sitä juttua, lattialle penkin eteen ja penkin reunalle ja Ruska söi niitä ja uskalsi jopa vähän nojata etutassuilla autoon kun kurotteli herkkuja. Sehän on sen verran pieni, että sen pitää ensin hypätä siihen lattialle ja siitä vasta penkille. Mä en halua sitä nyt nostella, että sillä pysyy se fiilis vapaaehtoisuudesta. Vähän se yritti suoraan siihen penkille mennä, mutta ei onnistunut ja Ruska pakitti. Kun se lähesty uudestaan annoin lisää namia.

Päivä 3.) Meillä on jo pieni rutiini. Ruska tulee tosi kivasti autolle. Oon alkanut käyttää mennään autolle -sanontaa, jota se ei tietty tajua. Mutta ehkä joskus. Mä avasin ovet ja annoin namia kun se odotti kiltisti. Avasin oven ja taas namia. Sitten vuorasin nameja pitkin autoa, ihan kunnolla sinne penkille asti ja sinnehän se meni!! Oikeesti jo kolmantena päivänä mun koira, joka aiemmin ei suostunut lähtemään ulos ollenkaan kun haistoi käsistä auton, istui vapaaehtoisesti auton takapenkillä. Siis ei oo todellista! Eihän se siellä kauaa ollut, mutta sen verran kun namia riitti.

Päivä 4.) Aamuharkat takana. Mä yritin miettiä millä saisin sitä aikaa pidennettyä, kun pelkkää namiahan Ruska ei kauvoja odottele, se lähtee meneen. Niinpä nappasin kosketuskepin mukaan ja korvasin ne autoon levitellyt namiröykkiöt sillä. No pikkasen pistin nakkia, että päästiin vauhtiin, mutta muuten laitoin kosketuskepin siihen hollille ja aina kun se tuli koskemaan sitä naksu-palkka ja keppiä sen verran kauemmaksi, että sain sen avulla Ruskan sinne penkille. Kosketuskepin kanssa sain tilanteen huomattavasti rauhallisemmaksi ja pystyin jopa ite lopettamaan sen namituksen ja Ruska jäi siihen istuksimaan, niin että sain pyytää sen alas autosta. Täytyy todellakin muistaa ohjata se aina siitä lattian kautta, koska taas se meinas ryykästä suoraan penkille ja ei onnannu ja se pakitti heti. Nopeasti se tuli kuitenkin yrittämään uudestaan.

Nyt sitten jatketaan kepin kanssa ja seuraavaksi pitäis laittaa ovea kiinni. Mä luulen, että sekin on sille ihan ok kun pikku hiljaa tehdään, mutta entäs sitten kun moottori laitetaan käyntiin.... Se mua kyllä jännittää. Mutta helpottaa suuresti kun voi keskittyä vaan yhteen pieneen yksityiskohtaan kerrallaan. Mä oon ollu ihan ihmeissäni kuinka älytöntä vauhtia me ollaan edetty!